perjantai 25. toukokuuta 2018

Ja tämän kesän matkakohde on....

Enää kuukausi kesälomaan jäljellä. Onneks Suomessakin on nämä säät ollu hyvinkin suotuisia ja töissä on ollut mukavaa viettää kaikki päivät vaan ulkona kirmaillen ja nahkaa käristäen. Tässä säässä on ollut hyvä virittäytyä pikku hiljaa loma tunnelmiin ja siedättää itseä etelän aurinkoon. 

Kroatia Dubrovnik 2016

Meillä oli ensin suunnitelmana ettei tänä kesänä lähdettäis mihinkään vaan säästeltäisiin talven matkaan, mutta erinäisten mutkien kautta ja meidän matkakuumeen takia ei vaan voitu olla lähtemättä tänäkään kesänä. Mentiin vähän sillä asenteella että sinne mennään mihin saa halvimmat lennot. Kroatia, Espanja oli kärki ryhmässä. Kroatissa me vasta oltiin pari vuotta sitten ja Espanjassa Hermanni ei ole vielä käynytkään. Napattiin takataskuun suht halvat lennot Espanjaan, Finnairilla jopa. Lennot olisi saanu halvimmillaan alle kahdensadan jos silloin olisi ollut varmuus milloin loman saa ylipäätään pitää. Nämäkin lennot nappasin riskillä vaikka lomat ei ollu ihan vielä kiveen hakattu mutta ei ollu aikaa odottaa kun lentojen hinnat nousi 100e päivä tahdilla kohti pilviä. Aijomme pärjätä myös tämän lomamatkan vain ja ainoastaan yhdellä ruumaan menevällä laukulla. Kolmen hengen tavarat yhteen laukkuun. Katsotaan miten käy. 

Kroatia Dubrovnik 2016

Lento laskeutuu Malagaan. Muuta tietoa meillä ei meidän matkasta vielä ole. Paitsi loman pituus 14 päivää ja lentojen aikataulut. Espanjassa on tullu käytyä jokusen kertaa ja mä vaan niin pidän siitä maasta ja niistä kovaan ääneen puhuvista ihmisistä. Ja siitä miten lapset otetaan aina huomioon. Meidän majoitus on vielä etsinnän alla. Airbnb on kovasti laulanut ja sieltä ollaan etsitty sopivaa majoitusta meijän orkesterille. Me ei olla pakettimatkailijoita. Me halutaan olla mahdollisimman pitkään reissussa sopu hinnalla. Airbnbistä löytyy todella hyviä ja suht edukkaita vaihtoehtoja, taloyhtiöitä omalla uima-altaalla ja läheltä rantaa. Uima-allas on ihan must koska lämpötila seilaa 30 kieppeillä koko ajan ja Hermanni on yksi Suomen pelottavimmista vesipedoista joka varmasti viihtyy altaassa koko loman ajan. Eikä mulla ole mitään altaalla olemista vastaan, päinvastoin. Eletään koko loma vaan jäätelöllä ja ranskalaisilla. Syödään hyvin. Ja nautitaan.


Unkari Keszthely 2017

Mä oon niin onnellinen että me päästään reissuun. Mulla oli alku keväästä niin kova matkakuume että vuodatin kyyneliä pelkästään kattomalla toisten matkakuvia. Oon ihan onnellisimmillani kun ollaan matkalla. Oon onnellinen aamukahvista lämpimänä aamuna terassilla. Oon onnellinen aurinkorasvalla lotraamisesta. Oon onnellinen kun saan upottaa varpaat hiekkaan. Oon onnellinen tuskaisista ja hikisestä ja mieltä raastavasta odottelusta lentokentällä. Huhujen mukaan lomien jälkeen on hurjimmat ero piikit. Mä väitän että meidän perhe on parhaimmillaan lomalla. Onneks on löytäny kumppanin joka haluaa matkustaa myös eikä lapsi ole eikä tule olemaan meidän matkustamisen esteenä. Voidaan kiivetä Hermanni selässä vaikka Himalajan huipulle.


OON NIIN ONNELLINEN!

maanantai 21. toukokuuta 2018

Vapaapäivä äitiydestä

Mulla on yksi kaveri, en sano sitä äitikaveriksi koska ollaan tunnettu jo paljon ennen kun kumpikaan meistä lisääntyi joten kutsun häntä kaveriksi, mielummin. Oltiin suunniteltu jo tovi että tehdään yhdessä jotain. Ja ihan vaan kahdestaan,koska me nähdään aina niin että koko kööri lapsia on mukana. Ei siinäkään mitään vikaa ole mutta joskus on ihan hyvä olla vain kaksin. Koskee ystäviä ja parisuhdetta myös. On myös hyvä äitinä olla ihan vaan yksin. Vaikka vaikeeta se onkin. Yhtäkkiä olla yksin kokonainen vuorokausi. Kun koko maailma on avoin ja kukaan ei odota. Mun miehet jätti mut yksin kotiin ja lähti mökille. Yksin kokonainen vuorokausi. Wuhuu! 


Meillä oli kaverin kanssa kunnon hemmotteluhetki luvassa. Suunnattiin tukka putkella Orimattilan Hellimöön jossa meillä oli luvassa ensin 1h saunomista ja porepaljukylpy. Kun Span nainen kysyi saako juoma olla alkoholollista katsehdettiin hetkiksi toisiimme ja todettiin vaan että no tän kerran. Mä en nykyään edes enää omista kun absolutisti kavereita niin alkoholinen skumppa on sulaa hulluutta joka kilahtaa hattuun jo pelkästä näkemisestä. Ihanaa miten toisen äidin kanssa voi oikeasti puhua muustakin kun lapsista. Ei aina tarvi puhua huonoista öistä, pyykkivuoren korkeudesta tai yrjön koostumuksesta. Poreiden ja saunan jälkeen hemmottelun kruunasi intialainenpäähieronta. Mahtavaa oli se että saatiin hierronnat samaan aikaan ettei toisen tarvinnu kököttää jossain nurkassa yksin sillä välin kun toista hipsuteltiin hengiltä. En oo ikinä ennen käyny päähierronnassa mutta voin kertoa että ihanaa se oli! Hierontojen jälkeen syötiin niin että napa meinasin pullahtaa mahasta ulos kuin raskauden viime metreillä.

Illalla vielä sain viettää laatuaikaa the kummitädin kanssa sataman aurinkossa CocaCola lasissa päivitellen maailman menoa ja meininkiä. Muistellen hassun hauskoja yhteisiä tempauksia esim hyviä kännejä. Jännä miten kaiken sen juomisen jälkeen meistä kummastakin on tullut niin raivoraittiita. Ehkä liika oli liikaa. Ei vedetty kännejä vaan lähdettiin kaupankautta riisipiirakat kainalossa kohti kotia kun satamassa alkoi meno vasta olla alkamassa. Joskus tulee olo että on jo niin vanha kaikkeen esim juomaan viinaa.


Klo 22 melatoniinit riisipiirakoiden jälkiruuaksi ja päätyynyyn. Ensimmäinen yö taas sataan vuoteen kun nukuin koko yön heräämättä kertaakaan. Aamuaurinko kyllä yritti herätellä mua jo 5.30 mutta painoin silmät vielä tiukasti kiinni, kun ei ollut minnekkään kiire. Kukaan ei aamulla hyppinyt päällä. Aamupalaa parvekkeella ja kofeiinia koneeseen. Aamulenkiksi 15km juoksu jonka lopuksi taas tajusin etten ikinä tule jaksamaan juosta takaisin kotiin. Oli niin hyvä juoksu fiilis että askeleet vaan rullasi huomaamatta eteenpäin. Ei auttanu kun soittaa iskälle että voisiko se ystävällisesti tulla hakemaan mut täältä 15km päästä kun jalat alkaa olla hyytelöä. Se tuli. Onneksi. Lonkat ja polvet oli melkein irronnut jo liitoksistaan. Juokseminen on ihanaa!


Aina yksin ollessaan tajuaa sen oman perheen tärkeyden ja kuinka yksin on niin pirun yksinäistä kun on tottunut menoon ja meininkiin. Siihen että joku tarvii sua ihan koko ajan ja roikkuu kiinni kun iilimato. Mutta kyllä jokainen tarvii vapaapäivän niin töistä kuin äitiydestäkin! 

perjantai 4. toukokuuta 2018

Kevät burnout

Kevät alkaa olemaan taas siinä pisteessä että mielessä ei pyöri enään mitään muuta kuin loma. Lasketaan päiviä ja viikkoja siihen milloin saa heittää työkengät nurkkaan ja säätää herätyskellon pois lopullisesti päältä. Kun ei enää tarvi joka ilta vääntää eväitä töihin. Tähän aikaan keväästä väsyttää. Päällä painaa koko vuoden hikihatussa painaminen. Tää työvuosi on ollu ihan tarpeeksi raskas kaikkineen sisäilma ym ongelmineen,mutta nyt aletaan kohta olla jo voiton puolella. Kaikilla voimilla laahustan joka päivä töihin. Onneks tykkään mun työstä. Ei tästä tulis muuten yhtään mitään.


En oo pitkään aikaan jaksanu päivittää edes tätä blogia. Aika vaan on kulunut kaikkeen muuhun ja tuntuu ettei mulla ole edes ollu mitään sanottavaa,koska en ole yhtään "mitä meille kuuluu?" postauksien ystävä. Mulla on menossa rankka 12 viikon treeniohjelma jossa onneksi olen jo viikolla 8. Se syö hirveästi aikaa ja energiaa. 5-6 treeniä viikossa alkaa sekin pikku hiljaa ottamaan pannuun kaikkine ruokavalioineen sun muineen. Ruokavalio mulla nyt muutenkin on repsahtanut jo sataviiskyt kertaa väsymyksen takia. Tän tiiviin treeniohjelman takia en oo ehtiny näkemään edes kavereita. Jos jotain suunnitelee yritän suunnitella sen lepopäivälle. Oon hullu näitten treeniohjelmien kanssa kun en voi yhtään joustaa. Just ja just voin vaihtaa jotkut treenipäivät päikseen, mutta mitään en jätä väliin.

Arkipäivät ne vaan sujahtaa ohi ihan hetkessä. Kesäiset valoisat illat on pistänyt mut valvomaan jopa yli yhdeksään. Latasin puhelimeen bookbeatin ja oon niin uppoutunut kirjoihin että sekin on vienyt oman ajansa tältä blogilta. Oon ihan parissa viikossa jo lukenu 3 kirjaa ja koko ajan vaan löytyy lisää hyvää luettavaa. Kyllä mä tästä vielä jossain vaiheessa ryhdistäydyn ihan aktiiviseksi bloggaajaks. Tai sitten en. Kun kesä kunnolla puskee ovista ja ikkunoista voi olla ettei ideoita kirjoittamiseen tule senkään vertaa. Vaikka mä tästä kuinka tykkäänkin.


Hajamielisyydestä ja väsymyksestä kertoo hyvin myös unohdetut nettipankin tunnukset vaikka niitä käyttää joka päivä. Voi nekin näköjään unohtaa ihan yhtäkkiä vaan ja saada koko tilin suljettua. Samoin päiväkodin lomakyselyt palautuvat paripäivää yli niiden detlainin. Ei vaan voi kaikkea muistaa!

Enää 9 viikkoa lomaan.
Tai 8.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

KEVÄTBINGO

Tervetuloa kevätbingon pariin! Mitä enemmän rasteja saat sitä varmemmin kevättä alkaa olla rinnoissa ja rinnassa.



Koiran kakkaa kengänpohjassa [ ]

Koiran kakkaa lapsen ulkovaatteissa [ ]

Päiväkoti kysyy lapsen kumisaappaiden perään [ ]

Kumisaappaat on pienet [ ]

Välikausihaalari kaivetaan kaapista [ ]

Välikausihaalari on pieni [ ]

Lenkkari on pienet [ ] 

Et tiedä mitä pukea lapselle päälle kun aamulla on - 20 ja päivällä +20 [ ]

Hiekkalaatikko on muuttanut eteisen matolle [ ]

Mitä oudoimmista paikoista löytyy hiekkaa [ ]

Lapsen suusta löytyy hiekkaa [ ]

Et tiedä haetko päiväkodista mutahirviön vai lapsen [ ]

Päivittelet miksi ei voisi olla jo kesä [ ]

Päiväkoti kyselee kesälomia [ ]

Etkä edes tiedä omia kesälomia [ ]

Juokset potkupyörän perässä [ ]

Lapsi vaatii saada olla ilman hanskoja [ ]

Lapsi kaatuu paljainkäsin asfaltille [ ]

Aurinko paljastaa karun totuuden: Likaiset ikkunat [ ]

Alat suunnitella bikinikuntoa [ ]

Mutta huomaat sen olevan liian myöhäistä [ ]

Käännät katseen aurinkoon ja mietit joko voi ruskettua [ ]

Mietit syksyä [ ] 


perjantai 23. maaliskuuta 2018

Kun päiväkodissa on hyvä olla

Meidän päiväkotiuraa alkaa olla takana 8 kuukautta. Päiväkodin aloitus oli todella hankala, koko ajan itkettiin. Itkettiin kun mentiin ja itkettiin kun tulin hakemaan. Muistan kun menin ensimmäisenä päivänä hakemaan Hermannin päiväkodista ja näin kun se itki niin kyllä siinä tältäkin äidiltä itku. Ei auta vaikka kuinka itse olisi alalla. Mun sydän itki verta ensimmäiset viikot kun Hermanni vaan itki. Me siirryttiin perhepetiinkin nukkumaan kun yöt alkoi menemään ihan päin seiniä. Mutta ajat muuttuvat.



Miten päiväkodissa menee nyt?

Nykyään Hermanni viihtyy päiväkodissa erittäin hyvin. Enää ei itketä viedessä eikä hakiessa, paitsi kiukusta. Enää päiväkotiin jäädessä ei ehdi edes heippoja tai pusuhaleja antamaan kun on niin kiire leikkiin. Nopeasti vaan vilkutetaan eikä edes taakse katsota vaikka äiti kuinka yrittää houkutella halitteluun ja pusutteluun. Hakiessa onneksi yleensä juostaan suoraan syliin ja annetaan halit mutta sitäkään ei enää ihan joka kerta. Joskus voi olla mielenkiintoisempaa tekemistä kuin äidin saapuminen esimerkiksi karkuun juokseminen.
Kerran menin hakemaan Hermannia hoidosta eikä se huomannut äidin saapumista ovenpieleen. Mun sydän suli kun näin miten onnellinen se oli ja nauraa räkätti muiden lasten kanssa. Ihana nähdä miten hyvin se on ryhmäytynyt, eikä seisoskele yksin missään nurkassa. 

Tiedän että päiväkodit pistetään todella ahtaalle ja kaikesta supistetaan mutta olen huomannut miten hyvä Hermannin on olla päiväkodissa, ja se johtuu ainoastaan siitä miten ihania hoitajia Hermannilla on. Hermanni on niin herkkä että siitä heti huomaa jos kaikki ei ole hyvin. Sen tarpeisiin selvästi päivänaikana vastataan koska se ottaa jokaisen hoitajan niin luottavaisena vastaan ja menee syliin sen kummempia empimättä. Yksi hoitaja on vähän ylitse muiden jonka nimeä jankataan joka tilanteessa. Yöllä ja päivällä.  Jos pieni kiukku iskee aamulla tarhaan lähtiessä saa Hermannin houkuteltua että "Mennään katsomaan jos tämä kyseinen hoitaja olisi siellä". 

Hermanni on saanut päiväkodista myös erittäin hyvänystävän. En oo koskaan nähnyt että Hermanni olis kenenkään muun lapsen näkemisestä yhtä innoissaan kuin tämän kyseisen. Ne kaksi viikaria on vaan jotenkin niin samalla viikari tasolla ja keksii yhdessä ties mitä kolttosia. Ja miten paljon Hermanni kaikesta kiireestä ja suuresta väenpaljoudesta huolimatta on päiväkodissa oppinut,joka viikko Hermanni veisaa uutta laulua. Milloin Piippolan vaaria ja milloin kengän kannat sanoo kookookoo. Miten hienosti se on kotonakin alkanut leikkimään kotia ja tarjoilemaan äitille ja isille erilaisia pikkuauto paistoksia. Paljon jää käteen ja pieneen päähän päivän aikana tapahtuvia asioita. 

Kaiken kaikkiaan oon niin super tyytyväinen! Ymmärrän vanhempien tuskan jos hoitajat menee vaihtumaan. Nää pienet kiintyy niin varpaita myöten omiin hoitajiin, eikä riitä että lapset kiintyy vaan samoin me vanhemmat kiinnytään samaan tahtiin ehkä joskus jopa vähän enemmän. Olishan se kamalaa viedä se kaikista rakkain sellaiseen paikkaan ja henkilöille keneen ei yhtään luottaisi.

Tänään me ollaan kotona ja vietetään taas sairaslomapäivää kun eihän tässä ollakkaan kun ihan joka viikko joku meidän perheestä kipeänä. Loppuis jo!

Hyvää viikonloppua!

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Kuin paita ja perse

Sanois mun äiti...

Ja sitä me Hermannin kanssa ollaan. Me ollaan kuin paita ja perse, ihan koko ajan yhdessä. Mistä toi sanonta edes kumpuaa? Ehkä paidasta ja perseestä. Eikä riitä että ollaan yhdessä samassa tilassa vaan meidän täytyy olla tiiviisti yhdessä kuin siamilaiset kaksoset. Aivan iho vasten ihoa. Suihkussa Hermanni haluais aina tulla syliin. Ilkosillaan varmaan vielä enemmän tuntuu paremmalta olla ihan lähellä kun ollaan ihan iho ihoa vasten.


Nyt on menossa joku suurtakin suurempi äiti kausi. Tai en tiedä onko se äiti kausi koskaan mennytkään ohi vai onko se ollut aina. Aamulla herätessä ensimmäisenä mielessä äiti ja illalla viimeisenä mielessä äiti ja kädessä äitin hiussuortuva. Yöllä olemme yhdessä, nukutaan samalla tyynyllä. Välillä nukutaan niin että Hermannin pää on mun pään päällä ja meillä on poski vasten poskea ja Hermannin kuola vaan valuu mun korvaan, kun yritän työntää häntä pari senttiä etäämmälle että saisin tilaa edes hengittää on se varma itku.  Hän herää kuin salaman iskusta jos äiti poistuu vierestä. Hermanni käy äitin kanssa vessassa ja suihkussa. Hermanni suorastaan pelästyy kun puen päälle jotkut muut kuin pieruverkkarit. Se alkaa heti hokemaan "Pois pois!" Ihan kun mä olisin muka lähdössä jonnekin. Mihin minä muka lähtisin? 

On ihanaa ja olo on niin korvaamaton kuin olla ja voi, eihän tässä maassa ketään muuta ole kuka korvaisi äidin. On ihanaa tietää ja tuntea että on jollekin se maailman rakkain ja tärkein ihminen. Mutta on se välillä raskastakin. Olla koko ajan iho kontaktissa ja jos kävelee viisi askelta vasemmalle on samantien Hermanni ihan haukkana hokemassa "äiti äiti äiti!"  Jossain vaiheessa nousee pieni ahdistus kun koko ajan ängetään syliin ja kiehnätään kun pieni kissanpentu. Välillä raivostuttaa kun joku roikkuu koko ajan jalassa kiinni ja vaatii katkeamatonta huomiota 24/7. Ihan kuin hän olisi joskus jäänyt vaille huomiota. Ei ole. Päinvastoin! 


Tää on joku kausi, kun Hermanni on vihdoin tajunnut olevansa erillinen henkilö eikä hän olekkaan osa äitiä. Ja nyt hän kaikin keinon yrittää väkisin olla edelleen osa äitiä olemalla koko ajan kiinni ja hysteerinen. Nyt vain hellästi irtaudutaan. Mutta haluanko mä sitä ihan oikeasti? En varmaan. Oon ihan samanlailla kiinni Hermannissa kun se mussa. Me ollaan aina yhdessä. Kaikki mitä teen on aikalailla sellasta mihin Hermanni voi tulla mukaan ja mä aina mielelläni otan sen mukaan. Ilman Hermannia mulla on tyhjä olo. Se on ku avaimet, puhelin ja rahapussi. Aina mukana. 

Pitäiskö opetella ottamaan enemmän omaa aikaa? 

torstai 15. maaliskuuta 2018

Minä ja tatuoinnit

Mulla on ajan saatossa ilmestynyt kehoon 9 erilaista tatuointia. Ensimmäisen otin 3-vuotta sitten. Uskon että päätökseen positiivisesti vaikutti mies ja hänen tatuointi positiivisuus. Joka kannusti muakin ottamaan sen ensimmäisen mutta ei suinkaan viimeisen. Kynnys ekaan tatuointiin oli iso, ei siitä mikään muu tehnyt vaikeaa kun vain ajan sopiminen. Ihan järkyttävän pelottaa mennä sopimaan aikaa tatuoitujen karsien miesten keskelle, minä pieni nainen. Oikeesti kaikki sen liikkeen tyypit on tosi mukavia ja niitä tarvi pelätä ainakaan paljoa. Kaikki kuvat on siis otettu Otherside tattoossa Lahdessa 8 Jonilla ja 1 Veeralla. Voit kurkata liikkeen Facebook sivuja  OthersidetattooLahti


Onko tatuoinneissa tarina?
Ei, yhdessäkään mun tatuoinneissa ei ole minkäänlaista syvällistä merkitystä. Tietysti äiti on äiti ja isä on isä mutta muuten mitään ei ole otettu kenenkään mummin kummin kissan kennelin omistajan muistoksi. Kerran astelin sisään liikkeeseen ja tulin ulos ananas kädessä koska musta se vaan oli niin hieno. Otan tatuointeja koska ne on hienoja ja nimenomaan musta ne on hienoja. Kyllä jäis monen monta tatuointia ottamatta jos alkais odottelemaan että jotain syvällistä tapahtuisi. Miksi tatuoinneista ylipäätään pitäisi olla jonkunlainen tarina? Olenkin huomannut seuraavaa : Ne kenellä on yksi tai pari tatuointia vannovat tarinoiden ja syvällisyuden nimeen ja ne kenellä on paljon on tarinat ja syvällisyys yks hailee. 


Kaduttaako?
Ei. Yksikään kuva minkä oon ottanut ei kaduta. Mistään kuvasta en tahtoisi eroon. Oonkin onnellinen etten oo ottanut ensimmäistä 18-vuotiaana, en edes halua kuvitella minkä hienon alaselkätribaalin olisin silloin halunnu. Nyt 26-vuotiaana oon löytänyt oman tyylini kaikin puolin ja tiedän että tää on mun juttu ja tätä mä haluan. En edes enää huomaa mun tatuointeja kun katson peiliin, enemmän silmään pistää mahamakkara. Juuri otetettu tatuointi käy silmää vaan sen hetken kun sitä pitää rasvailla jonka jälkeen se sulautuu kehoon eikä sitä edes enää huomaa. Ihan kuin se olisi aina ollut siinä.  Joskus mietin että en koskaan ota värillisiä tatuointeja tai kuvia sinne tänne. Mutta se oli sitä aikaa kun alaselkätribaali kävi mielessä. Mites kävi? Värejä on kun Tikkurilan värikartassa ja ai että mä tykkään väreistä ja kuvista siellä ja täällä.

Ja entäs sitten klassikko kysymys Mitäs sitten kun tulee vanhaksi? No mikäs teet, kaikki tulee joskus vanhaksi oli tatuointeja tai ei. Kannetaan tatuoinnit ylpeydellä hautaan saakka. Eipä niitä poiskaan saa. Mitään kuvaa mitä ei saa tarvittaessa piiloon en halua. Eli sormet ja naama.  Paitsi tässäkin tein jo poikkeuksen niskan kanssa mutta sekin jää onneksi hiusten peittoon tai viimeistään kun laittaa huivin kaulaan.


Sattuuko?
No sattuu tietenkin. Sattuu aivan helvetisti. Tuntui siltä että joku viiltää mattoveitsellä ihon auki jonka jälkeen raaputtaa haava kohtaa neulalla. Mutta kyllä sen kestää. Se on vähän kun sais supistuksia. Supistus kestää vaan aivan liian kauan kun taas tatuoidessa kipu kestää yhtäjaksoisesti maximissaan 10sek jonka jälkeen on taas pieni tauko ja taas jatkuu. Oon kuullu tarinoita kuinka siihen kipuun turtuu ja tottuu 15 minuutin jälkeen mutta paskat sanon minä. Aivan viimiset tatuointi teko minuutit on aivan tuskaa, se tuntuu siltä kuin heittäisiin suolaa haavoihin ja hankattaisiin hiomapaperilla. Siinä kun on pari tuntia tuskissaan kärvistelly ja kuva on valmis se fiilis lähentelee aikalailla lottovoittajaa. Se on hieno tunne kun uusi kuva kiiltää kehossa. En osaa oikein sanoa mikä on ollut mun kipein paikka,mutta niskaa pelkäsin kaikista eniten joka osoittautuikin todella kivuttomaksi paikaksi. Jokainen paikka sattuu. 


Jonkun verran ihmisiä kiinnostaa mun työ ja miten siellä suhtaudutaan tatuointeihin.
Tatuoinnit ei vaikuta muhun ihmisenä mitenkään tai siihen miten hoidan työni tai minkälainen äiti mä olen. En ole rikollinen tai nisti ja kaiken kukkuraksi oon vielä 98% absolutusti. Töissä lapset aina vaan ihastelee tai ylpeänä kertoo kuinka munkin äidillä/iskälläkin on,  tai kuinka heidänkin värikynillä voi piirtää juuri tuollaisia kuvia. Hermannikaan ei kotona tarvitse kuvakirjoja kun äidin ja isin kehosta voi osoitella ja opetella.

Kukaan ei oo koskaan arvostellut mua mun tatuointien takia eikä kyseenalaistanu mun ammattitaitoa. Töissä mulla melkein aina on pitkähihainen joten harva edes arvaa mitä pinnalla alla on. Pinkkitukka ja tatuoitu. Automaattisesti paska hoitaja? Nykyajan vanhemmat on suunnilleen samaan ikäluokkaa mun kanssa ja ne on aikalailla vääntänyt viisarit jo tälle vuosisadalle. Päiväkodintädin ei ole pakko näyttää Putouksen Ansa Kynttilältä. Ainoa negatiivinen  mitä on sanottu tuli tuttavan suusta jonka mukaan kaikki tatuoidut ihmiset kärsivät jonkunlaisesta tunnevajeesta tai traumasta. Uskallan olla vahvasti erimieltä. Se oli ehkä jopa loukkaavaa.

Tatuoidut ihmiset on pieniä käveleviä taidegallerioita!