Kaksplus.fi

lauantai 26. joulukuuta 2015

Hän on saapunut..

Vihdoin....

Meille tuli vauva. Viime viikon perjantaina 18.12.15 klo 23.39. 49cm ja 3165g! Oli se niin pieni.

Vietettiin itseasiassa jo torstai päivä äippäpolin kammarista pienten supistusten kanssa
mutta meijät passitettiin yöks kotiin kun supparit loppu ja seuraavana aamuna oli kuitenki yliaikaiskontrolli. Olin ihan varma että ei ne tätä käynnistä kuitenkaan että mennään viikonlopun yli ja kassinki meinasin jättää kotiin mutta en sitte jostain syystä jättänytkään. Ultrassa kun lääkäri mittaili vauvan kokoa niin kattelin ruudulle kun kaikki mitat vastas viikkoja 36-37. Siinä alko jo vähän sydän pamppailemaan. Sitten se sano käyvästä jossain tuli takas ja sano että "Se käynnistetään tänään" Olin ihan että TÄNÄÄN???? Siinä vaiheessa tuli niin kylmähiki että oksat pois.

Yritin soittaa Maxille että äkkiä tänne. Mutta se nukku. Kylmähiki vaan lisäänty. Noin 5679 soiton jälkeen se vastas ja sitten se tuli.

En jaksa,Enkä halua kirjottaa synnytyksestä mitään minuutin tarkkaa raporttia koska kun luin mun synnytys kertomusta tajusin että oon menettäny ajan jo tosi varhasessa vaiheessa. Lapsivesi oli vihreetä,mulle nous kuume, tulehdusarvot oli pilvissä,vauvan syke liian korkea,kohdun suu ei auennu tarpeeks synnytys oli pysähtyny eikä voitu jäädä odottamaan alkaisko se ehkä joskus, loppu tuloksena hätäsektio.

Ei ollu ihan sellasta mitä ajattelin käskettiin vaan mennä avoimin mielin ja paskan vitut. Tuntuu oudolta ajatella koko synnytystä koska en muista siitä mitään. Ihan ku yrittäisi muistella kovaa mennyttä baari iltaa,ei oo ihan varma että onkohan noin tapahtunu vai ei. Se kipu oli niin kovaa että puolet musta koputteli jo taivaan portteja. Tuntu että koko sielu oli jo irtautunu musta. Ihan ku en olis koskaan edes eläny sitä päivää. Tosi pelottava kokemus. Leikkaussalista ei mitään muistikuvia paitsi kätilö joka puhu ku lapselle että ei oo mitään hätää kaikki on hyvin. Hetken päästä joku itki, se oli meijän vauva. En edes nähny sitä heti kun sen ympärillä pyöri noin 10 ihmistä. Hetken päästä sitä näytettiin mulle ja ajattelin että siinä se nyt on. Sit se vietiin pois en saanu edes koskea siihen. Onneks baby kärrättiin heti Maxille,isin iholle. Mä taisin menettää tajuntani tai nukahtaa koska seuraavaks olin heräämössä ja näin ekana valon ja mietin jo että oon taivaassa. Onneks se oli vaan joulukynttelikkö. Ihan kamala tärinä päällä vaikka olin super hyper lämpöpuhallin peiton alla. Sain parit annokset tutina lääkettä eikä millään meinannu loppua.

Lopulta kun pääsin synnyttäneiden osastolle mäkin näin vauvan kunnolla tai niin että tajusinki jotain. Outo tunne. Siinä se nyt on. Maailman suurin ihme. Harmittaa että ei päästy näkemään Maxin kanssa sitten enään sinä yönä. Musta se olis ollu kaiken ton jälkeen jotenkin inhimillistä. Se olis tuonu turvaa.

Sairaalassa olessa ekat päivät oli aika nöyryyttäviä kun omat jalat ei leikkaus puudutuksen takia toiminu. Olin kiinni kolmessa letkussa. Ja hoitaja pesi mua sängyssä aamulla kun mummoa ihanilla pesulapuilla. Huh. Nyt tiiän miltä mummosta tuntuu.

Surullista on että raskausaika oli muutenki hankala kaikesta oksentamisesta ja vauvan munuaisongelmista alkaen. Sitten vielä toi synnytys meni ihan päin persettä ja elinikästen traumojen kanssa en tiiä haluunko enään lapsia ja oon kuitenki aina halunnu enemmän ku yhen. Noh aika näyttää...

Kovat on kivut edelleen ja maha on turvonnu ja edelleen tosi iso siitäkin oon ehtiny jo itkemään silmät päästä mutta ehkä vielä elämä voittaa. Jos jotain positiivista pitää ettiä niin jos maha on pilalla koko loppuelämän niin pipari on vielä ehjä. Normaalissa synnytyksessä oisin voinu menettää sekä ulkonäön ja piparin nyt tais mennä vaan maha. Mutta litteä vatsa vai vauva? En iki maailmassa kyllä antais tota bulldogin näköstä ruttunaamaa pois se on niin rakas että ku mietinki miten rakas se on niin alkaa itkettää. Välillä sitä vaan pysähtyy tuijottamaan ja miettimään että onks tää oikeesti mun vai kenen tää on.

Ja tulen tuulettamaan isosti kun pääsen kaikesta tästä kivusta ja särystä. Ja ehkä hamassa tulevaisuudessa vielä mahasta.. Tää matka on ollu kaiken tän arvonen. Mulla on nyt oma perhe. Mun miehet Max ja Herkku <3


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Vit#n äiti!

Menin vastaamaan ylen kyselyyn miks aikuiset ihmiset lapsuudenkotiin mennessään alkaa kiukuttelemaan omille vanhemmilleen. Siinä sitä olikin miettimisen aihetta niin miksi? Oonko ainut?

Kotiin mennessä kierrokset nousevat yleensä vain äitin kanssa ja siinä vaiheessa kun äiti alkaa jakamaan omia elämänneuvojaan miten mikäkin asia pitäisi hänen mielestään hoitaa.
Kun äiti hakee keittiöstä rätin ja demostroi olohuoneen pöytään miten hellanlevyt kannattaa putsata koska olenhan minä kotona asuessani ollu sellainen sottapytty etten varmaan osaa edes kotiani hoitaa alkaa päässä totaalisesti kiehua silloin suusta lentää kirosanat ja huomautus äidille että en ole enään mikään pikkulapsi. Huomaan että hermostun vaikka äiti antaisi ihan oikeasti hyviäkin neuvoja. Hermostuessa huomaan taantuvani sille 14 vuotiaan pikkulapsen tasolle ja vastaukset on myös sitä luokkaa "joojoo kyllä mä tiiän" tai kirosanoilla höystetty "Kyllä mä vi##u tiiän". En edes ite välillä huomaa tiuskivani porukoille vasta kun joku huomattauttaa miksi puhun vanhemmilleni noin nehän yrittää vaan auttaa ja se on totta, yleensä. 

Mä oon omien vanhempien kanssa ihan super läheinen ja voin edelleen mennä sinne yökylään ja herätä aamulla valmiiseen aamupala pöytään. Tiedän että mun vanhemmat auttais mua hakemaan vaikka kuun taivaalta ja silti hermostun ihan pienistä asioista esim kun äiti soittaa ja kysyy "mitä kuuluu?". Silloin tulee itelle tosi pahamieli ja mietittyä että miks mä edes hermostuin herranjestas sehän vaan kysyy kuulumisia. Jos sillä hetkellä ei saa pyydettyä anteeksi niin viimeistään illalla lähtee äitille viesti "Anteeksi äiti!" 

Puhun tässä nyt vaan äitistä koska meijän iskä on sellanen rauhanlähettiläs ettei toista ole. Kun se hermostuu sen viikset vaan vipattaa,se ei suutu eikä se koskaan huuda. Paitsi kerran,kerran se suuttu 20 vuotta sitten mulle ja mun veljelle uhkas lyödä tyynyllä jos vielä hypitään sängyllä. Noh ei se lyönyt mutta me kyllä hypittiin. 

Omille vanhemmille hermostuminen tuntuu niin luonnolliselta toisin kun oman miehen kanssa täytyy kiukuttelu pitää jotenkin huom jotenkin aikuismaisena eli mykkäkoulu:D ja rakentavana kun taas vanhemmille antaa itselleen luvan olla se teini, tulenhan mä aina olemaan niille se niitten pikkulapsi. Tätä kirjottaessa tuli ihan ikävä äitiä ja iskää. On ne rakkaita vaikka välillä niin super ärsyttäviä. 





Ja sitten muihin aiheisiin;
VAUVA EI VIELÄKÄÄN OLE TULLUT! sitähän te kuitenkin mietitte. Yks kylkiluu mulla taitaa olla murtunu tästä monottamisesta. Oon myös yhtä paksu nilkoista hiustuppeen.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Joko? Nytkö?

Seison lähes tulkoon sairaalakassi kädessä,kengät jalassa ja puhelin nappia painallusta vailla soittoa taksikeskukseen. Nyt mennään! Vaan ei,ei mennä!

Oon niin malttamaton! Koko ajan kuulostelen sattuukohan nyt johonkin? Onkohan tää supistus? Tippukohan limatulppa vessan pönttöön? Tulikohan multa pissa vai lapsivesi? Sitten kun se pieni supistuksen tynkä iskee alaselkään /alavatsaan alkaa toivomaan että kovene kovene! Pari supistusta silloin tällöin ja sitte ne loppuu. Samalla iskee maailman suurin epätoivo. Itku käy kurkussa. Sängyssä on turha maata ja yrittää saada unenpäästä kiinni vaikka kello on 03.00. Telkkarista tulee Sinkkulaiva luulis että sillä sais jo tajun kankaalle. Kädet hikoilee ja jalka vispaa niin että kermakin vaahdottuis. Vauva.fi on kahlattu läpi,samoin Google hakusanoilla "synnytyksen alkaminen", "miltä supistus tuntuu?" ja "Kuinka estää oman äidin puhelut?". Väsyttää niin että silmät seisoo päässä mut keho ei osaa rauhottua. Välillä oon ihan varma että aika on pysähtyny ja tässä junnataan vaan paikoillaan etenemättä yhtään minnekään. Oonkin tullu seuraavaan johtopäätökseen;

TÄÄ EI SYNNY IKINÄ!

Oon kyllä kuulu villejä huhuja ettei kukaan sinne mahaan oo jääny mutta kerta se on ensimmäinen,ehkä se olenkin minä jonka vauva päättääkin jäädä. Tulee ulos vasta kun on aika lähteä armeijaan. En kuulu kirkkoon mutta oon jo ylemmältä taholta rukoillu armahdusta. Lupasin liittyä takasin uskovien riviin jos tää vaan nyt syntyis. Katsotaan kuunnellaanko mua ollenkaan! Ehkä ens yönä?

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Mamman lohilaatikko

Oon tullu siihen tulokseen että äitiys parantaa kokki taitoja. Heti ku aloin odottamaan on musta tullu paljon parempi kokki vaikka toki olin sitä jo ennenkin mutta nyt ei oo keittiössä ollu kun onnistumisia onnistumisen perään. Jos haluatte parantaa kokkitaitoja; Ryhtykää äidiksi!
Max ei oikeestaan ennen edes päästäny mua keittiöön mutta nyt seki on huomannu kuinka lahjakas sen tuleva vaimo on. Oonki vähän jo hiillostanu tätä naimisiin meno hommaa mut ei siitä vielä sen enempää...

Tässä maailman maittavin lohilaatikko,pavuilla ja nipulla tilliä. Itsekeksin! 

+20kg ja 9kk krapula

Kyllä,raskaus muutama kehoa. Toisilla vähemmän ja toisilla enemmän. Ennen ku  siittiö kohtaa munasolun kiinnittyy kohdun seinään ja alottaa uuden elämän ei voi tietää mitä kroppa joutuu kokemaan seuraavan 9kk aikana.
Ennen kun edes ajattelin että musta tulee äiti olin jo päättäny että "Minä ainakin urheilen ja syön pelkkää salaattia koko raskauden ajan."  Enkä ymmärtäny miks raskausaikana ihmiset paisuu. Nyt ymmärrän,ymmärrän sen paremmin ku hyvin. Enkä ikinä aijo arvostella raskaana olevia niiden saamattomuudesta tai mistään muustakaan. Raskaus ei oo sairaus mutta se voi tehä yllättävän sairaaks.


Oma oksentelu alko rv6, samana aamuna kun oltiin lähössä joka miehen mielestä maan päälliseen helvettiin eli ikeaan. Sillä hetkellä olin jopa vähän tyytyväinen kun ensimmäiset ihka oikeet raskausoireet nosti päätään. Tää oire ei vaan koskaan laskenu päätään mutta onneks kuitenkin sinä päivänä päästiin sinne ikeaan. Se oli kuitenki tärkeintä. Ikea ja lihapullat.

Siitä se sitten alko,oksentamista oksentamisen perään. Aamulla ensimmäisenä vesilasi naamaan ettei tarvi sappinesteitä oksentaa. Herätyskello soimaan hyvissä ajoin että oksentamisen jälkeen ehtii syödä aamupalaa minkä saa oksentaa. Viiminen oksennus vielä kengät jalassa ennen töihin lähtöä. Pyörällä töihin yrjö kurkussa ja äkkiä töissä ensimmäisenä oksentamassa. Hiljaa,hyvin hiljaa etten jää kiinni. Silmät punasena ja vedestä valuen syvä hengitys ja töihin. Pahimpia oli aamuvuorot kun oli yksin ennen kun seuraava vuorolainen tuli. Pari kertaa oli pakko laittaa lapset leikkikehään ja juosta lasten vessaan oksentamaan samalla toivoen ettei nyt kukaan vanhempi vaan tulis. Onneks mulla on kuitenki niin hyvät työkaverit että sain sovittua melkein kaikki aamuvuorot pois.

Rv9 neuvolalääkäri laitto mut kahen viikon sairaslomalle kun paino oli tippunu 5 kiloa. En ollu ajatellukkaan että voisin tän takia jäädä sairaslomalle. Joka neuvolassa sama virsi kyllä se siitä loppuu. Niin loppuukin viimeistään synnytykseen,paitsi oon alkanu epäilemään että oksennan koko loppu elämän.

Pikku hiljaa viikkojen lisääntyessä oksentelu väheni. Ei tarvinu oksentaa enää illalla, päivällä ja yöllä. Vaan pelkästään aamulla ja yöllä tai illalla ja aamulla. Ja nyt enää kerran tai kaks viikossa, useimmiten yöllä kun mahalaukkua alkaa kouristaa ja närästää niin ku helvetin liekit palais mun kurkussa. Max on ollu uskomaton tuki. Ekan yrjön lentäessä se juos vessaan pitämään mun tukkaa ja kerran ku tulin oksentamasta silmistä verisuonet paukkuneena seiso se vessan oven takana vesilasi kädessä. Ei oo ollu helppoa silläkään.

Vieläkin tietyt asiat saa oksennusrefleksin käyntiin esim;
Kasmirin Vauvoja biisi
Axe suihkusaippua
Vesimelooni
Ajatus siitä miltä kevät tuoksuu.


Kun koko ajan pitää pitää vatsa täynnä ja nälkä loitolla jopa keskellä yötä niin vähemmästäkin kiloja kertyy. Oksentamisen jälkeen ei ole ensimmäisenä mielessä että "Ahaa, syönpä tästä herkullisen salaatinlehden ja siihen päälle teen 600 vatsaa!" Näin 20kg isompana peiliin kattominen syö itsetuntoa varsinkin kun tää fitness buumi on niin pinnalla että välillä tuntuu laittomalta olla raskaana. Että raskaanakin pitäis olla niin tikissä ja kunnossa että vauva syntyy samalla puserruksella kun tekee ylätaljaa.
Myönnän että oon vähän katkera kun en oo voinu treenata niinku haluaisin
mutta oon yrittäny olla ittelleni armollinen. Enkä yritä tässä rivien välistä sanoa että on ihan ok jäädä ylipainoseks sohvaperunaks kun vauva ilmaantuu kuvioihin mutta juuri nyt musta ei tällä kertaa ole tulossa mikään bikinifitness tähti vaan äiti, toivmoi on mukaan maailman paras äiti meijän vauvalle. Pari tiikerin raitaa pepussa.

Ennen ja nyt.