Kaksplus.fi

tiistai 21. helmikuuta 2017

Minne tungen sairaanlapseni?

Meillä ei oo paljon sairastettu. Paitsi nyt tänä vuonna. Koko ajan jotain. Koko ajanvuoronumero kourassa jossain sairaala jonossa. Kuumetta,yskää,vatsanväänteitä ja nyt uusinpana SILMÄTULEHDUS molemmissa silmissä. Ja mitä se aina meinaa kun hiirulainen tulee kipeäksi? Töistä poissa oloa. Minne muuallekkaan mä voisin Hermannin viedä. Isovanhemmat on vielä niin vetreässä kunnossa että niillä on vielä työvuosia edessä. Ja voiko isovanhempia aina velvoittaa ottamaan sairaslapsi hoitoon? Entäs jos ne ei halua? Hommaanko ja palkkaan ulkopuolisen hoitajan jolle maksan melkein saman verran palkkaa mitä saan kun käyn päivän töissä? Eikö siinä vaiheessa ole ihan sama kun jää itse palkattomasti hoitamaan omaa muksuansa. Eikai kukaan äiti voi oikeasti haluta edes kenenkään muun hoitaa kipeää lastaan? Mulla itsellä ainakin aina kun tiedostan Hermannin olevan kipeä kasvaa jonkunlainen leijonaemon turkki päälle ja haluan entistä enemmän kääriä sen kuplamuoviin.


Se syyllisyyden tunne kun itse istuu kotona sohvalla kun tietää töissä olevan jonkun sortin kaaos ja mikä papatus kaikesta järjestelemisestä siellä käydään. Mikä ahdistus siitä kun tietää että pitäisi olla töissä mutta samaan aikaan pitäisi kuitenkin olla kotona. Siihen samaan syssyyn kun lääkäri kirjoittaa lapselle antibioottikuuria voisi lääkärit kirjoittaa vanhemmille ahdistuslääkkeitä. Ihan ehdoin tahdoin en halua jäädä kotiin mielummin haluaisin että meillä oltais terveenä koko ajan vuoden ympäri. Minkäs tälle mahtaa tai olisi mahtanut jos olisi päättänyt jättää koko lapsen tekemättä. Työpaikka kyllä pysyy pystyssä ilman yhtä naista mutta hiirulainen tarvii äitiään silloin kun se on kipeä. Elämässä on niin paljon tärkeämpiä asioita kun työ. Työt voi tulla ja mennä mutta kerran hiirulainen on pieni. Täytyy varmaan mennä keittämään lisää kahvia ja napata hiirulainen tiukkaan otteeseen kainaloon. Äiti on tässä.

torstai 16. helmikuuta 2017

Äidit ei hermostu!

Eipä...

Tämä tapahtui kerran ja tulee ihan varmasti tapahtumaan monta kertaa monissa erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa. Tämä tarina on tosi. Hermostuin. Oltiin iltapalalalla. Mikään ei kelvannut. Mikään ei maistunut. Kaikki suoraan lattialle tai jos jollain konstilla sain suuhun asti se valutettiin heti pois niin että ihan kaulaa pitkin valui. Kokeilin kaikkea. Puurosta ja jukurtista rahkaan johon lisäsin vielä pilttiä. Ei, ei kelpaa! Siihen päälle vielä tyytymätöntä kitinää ininää ja alahuulen super rullaus alaspäin. Sanoin tai oikeastaan korotin ihan ääntä, VOI PERKELE! Otin ruokalapun kaulasta ja iskin sen kiukuisaani tiskiastaaseen. Perään huikkasin "No älä sitte syö! Kuolet nälkään!" Ihana kiukutteleva äiti joka uhkailee lastansa nälkäkuolemalla. Todella aikuismaista taas kerran. Otin Hermannin ja pistin sen kävelemään keittiöstä. Päätin ottaa oikeudet omiin käsiini ja söin Hermannin koskemattoman kylmän  puuron. Jäin ylhäiseen yksinäisyyteen istumaan keittiöön ja laskemaan hitaasti mutta varmasti kymmeneen. Hermanni viipotti olkkariin mutta pienen hetken kuluttua sen pellavapää oli jo näkyvissä ja se tuli olkkarin ja keittiön puoliväliin osottelemaa mua ja sano BÄÄ BÄÄ BÄÄ BÄÄ. Mietti varmaan äiti vihainen kannattaa pysyä vähän kauempana. Pikku hiljaa siitä rohkaistuttuaan se köpötti keittiöön ja tuli ihan mun viereen osotti olkkarin suuntaan ja höpötti taas omaa siansaksaa BÄÄ BÄÄ. Siinä se munkin kiukku sitten kaikkos kun tuhka tuuleen ja pieru saharaan kun toinen ihan selvästi tuli pyytämään anteeksi ja vaati tulemaan olohuoneeseen hänen kanssaan koska olihan salkkarit pian alkamassa.


Mutta ai perkele että sitä voikin ottaa hermoon tollanen pieni iltapala sirkus. Mun pinna on lyhyt kun kananlento ja se menee nopeasti. Hermanni tiedostaa sen ihan varmasti. Kyllä hän äitinsä tuntee. Jos teen näin äiti hermostuu ja pääsen pois. Näinhän se on. Kyllä siinä alkaa päivän väsymys kärjistymään iltapala pöydässä niin että voi siinä ihan pari kirosanaa ilmoille lentää. Ei siinä mitään ihmisiä me äiditkin ollaan siinä missä kadunmieskin. Äiti joka ei koskaan hermostu vaan on tyyni kuin kesäinen Vesijärvi on varmasti hyvin patoutunut ja kaikki suuttumus mitä sisällään kantaa odottaa vain hetkeä milloin koko äiti tulee räjähtämään kuin Hiroshiman ydinpommi. Minä en pado kiukkua vaan annan sen heti miten tulla ulos. Hermannin ensimmäinen tarkoitusperäinen sana vaan taitaa kohta olla joku kirosana. Siinä onkin sitten päiväkotitäteillä miettimistä että Mitähän vittua?

tiistai 14. helmikuuta 2017

Lapsetonko itsekäs?

Perheellisten mielestä lapsettomat on itsekkäitä omaa napaansa tuijottavia vastuuttomia epäaikuismaisia ikinuoria. Onko näin? Onko lapseton itsekäs? Mitäs jos lapsien hankkia onkin tässä se itsekäs? Kumpi tässä onkaan se itsekkäämpi osapuoli? Lapseton vai lapsellinen?

Lapseton ei halua lapsia koska haluaa elää itselleen ITSEKÄSTÄ!
Lapsellinen haluaa lapsen koska haluaa jatkaa sukua ITSEKÄSTÄ!
Huomaatteko kummassakin lauseessa toistuu sama "haluaa". 


Lapsia hankitaan itsekkäistä syistä "Haluan täyttää tyhjän paikan sydämmessä!" Kysyttiinkö tulevalta lapselta haluaako hän täyttää tämän kuuluisan tyhjän aukon. Ei kysytty. ITSEKÄSTÄ! Lapsia hankitaan koska halutaan turvata oma vanhuus sillä että on joku joka pitää sitten vanhana huolta. Taaskaan ei kysytty tulevalta suvunjatkalta mielipidettä asiaan. ITSEKÄSTÄ! Miksi hankkia tusina omia biologisia lapsia kun maailmassa on niin monta lasta ilman äitiä tai isää? Koska omat lapset on osa omaa lihaa ja verta. ITSEKÄSTÄ! Sitten kun niitä lapsia aletaan vääntämään niin että koko ekosysteemi kärsii, se vasta itsekästä onkin! Suurin ekoteko on jättää lapset tekemättä! Lapsia taas jätetään hankkimatta seuraavista itsekkäistä syistä. Halutaan elää huolettomasti!!  ITSEKÄSTÄ! Halutaan tehdä juuri sitä mitä huvittaa! ITSEKÄSTÄ!  Halutaan tulla ja mennä juuri silloin kun huvittaa! ITSEKÄSTÄ! Halutaan luoda uraa! ITSEKÄSTÄ!  Lapseton siis elää itsekkäästi itselleen!

Kummassakin tapauksessa halu olla vanhempi tai jättää olematta vanhempi lähtee omasta halusta. Koska minä haluan.. Olisko tähän olemassa mitään välimuotoa milloin ei olisi itsekäs? Ei. Paitsi ehkä se 16-vuotias teiniäiti joka ei missään nimessä olisi halunnut pitää mutta pakko oli. 

Lapseton on itsekäs mutta niin on lapsellinenkin! Koko elämä on aika itsekästä, eletäänhän tässä kuitenkin itselleen.

torstai 9. helmikuuta 2017

HERMANNI KARKUTEILLÄ!

Oon puhunu niistä vaiheista. Tiedättehän ne. Meillä on alkanut vaihe kun pitää juosta hippulat vinkuen karkuun.

Niin mitkä hippulat?
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen mukaan hippulat olivat pieniä koriste- tai muita esineitä reessä tai hevoskärryissä.
Kovaa ajettaessa sitten hippulat vinkuivat.  

Hippulat vinkuen karkuun! 

Vaippan laitto -> KARKUUN!

Pukeminen -> KARKUUN!

Odota hetki kun äiti ottaa avaimen ->  KARKUUN!

Onneks on talvi eikä talvikengillä päästäkkään niin lujaa, oikeastaan talvikenkillä ei pysty kävellä ollenkaan tai niin mä ainakin luulin siihen asti kun laskin Hermanni maahan ottaakseni repusta avaimet. Ei siinä ehtiny kun selkänsä kääntää enkä edes selkää kääntänyt mutta hiirulainen oli jo 10 metrin päässä viipottamassa niillä perkeleen talvikengillä. Tulipa sekin sitte todistettua että kyllä se oikeesti pystyy niillä kävellä kunhan on tarpeeks motivaatiota matkassa. Ja kun perään huutaa "HERMANNI!" vauhti vaan kiihtyy kiihtymistään. Onneksi askel on sen verran epävakaa että nenälleen siinä loppujen lopuks mentiin ja aina mennään. Sisätiloissa kotona tulee seinät onneksi karkuun menemisen tielle. 

Toinen kiva leikki minkä hiirulainen on oppinut on tietysti piiloon meneminen. Vaatekaapin oven taakse pimeään huoneeseen. Ja taas monta kertaa huutelin Hermannia eikä mitään vastausta. Hetkellisesti luulin että se on sujahtanu postiluukusta ulos tai että se on tippunu vessanpönttöön vaan ei! Siellä se istua tönötti ja vihdoin kun sen sydän syrjälläni löysin niin hänellä oli vaan hymy korvissa ja etuhampaiden rako loisti. Onneksi aivokapasiteetti on vielä niin vaiheessa että Hermanni luulee olevansa piilossa läpinäkyvän valkoisen verhon takana. Ei kukaan huomaa. Piilopaikkojen keksiminen on vielä hyvin alkeellisella tasolla. 

Onko kukaan nähnyt Hermannia? 

Siinä sitä sitten ollaankin sydän kurkussa taas vaihteeksi kun Hermanni ekaa kertaa lähtee ensin karkuun ja sitten piiloon kaupassa tai lentokentällä. Meidän hankintalistan kärki päässä on kyllä talutusreppu. Se takaa kaikkien turvallisuuden äidin, isin, Hermannin ja kanssa eläjien. Ei tarvi kärsiä ylimääräsistä rytmihäiriöistä kun herra viipottaja pysyy siivosti narun päässä.

Onneksi vielä toistaiseksi tilanne on hallinnassa eikä tukitoimet ole tarpeellisia. 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Syökö pesukone sukkia?

Olenkohan ainut keneltä aina häviää sukat? Joko kummatkin tai sitten vaan toinen? Ei ne ihan kesken päivän jalasta häviä. Mutta kun laitan pesukoneeseen kaksi sukkaa joiden pitäisi olla samaa paria tulee sieltä takaisin vain toinen tai ei kumpikaan. Tai sitten sieltä tulee kaksi erin parin sukkaa. Ja jos sieltä sattuu tulemaan kaksi takaisin ja kun ne laittaa sukkakoriin ja seuraavan kerran on ottamassa sukkia ei sitä toista paria löydy enään olekkaan. Ei näy mailla eikä halmein. Kun ostan viisi pakettia uusia sukkia on viikon päästä niistä  jäljellä kolme ja kaikki tietysti eriparia.  Ja tämä sukka mysteeri ei koske vain mun omia sukkia vaan myös Hermannin. Sillä on myös noin kakssataatuhatta sukkaa joista noin 0,9% löytyy oikea pari. Joten riittää kunhan ne on edes vähän samaa väriä ja kaatumisen esto anturit löytyy pohjasta. Niillä mennään!

MISSÄ PARI? 

Taannoin musta tuntu myös että multa häviää pikkuhousuja. Olin varma että joku varastaa mun pikkuhousuja meijän taloyhtiön kuivaushuneesta. Kerroin huolen meijän perheen fiksumalle osapuolelle ja se oli laskenu monet pikkuhousut sinne menee ja kuinka monet tulee takaisin. Ei ollu yhtiäkään viety.

Minne ihmeeseen ne sukat oikein häviää?  
Syökö pesukone ihan oikeasti sukkia? Onko kellään pirkkaniksiä miten saa pidettyä sukat järjestyksessä ja oikeissa pareissa? Onko meidän kodissa sukkien permuudankolmio johon häviää jokaisen sukan toinen pari? Kuinka vaikeaa on pitää huolta sukista?

lauantai 4. helmikuuta 2017

PÄIVÄKODIN MOLEMMILLA PUOLILLA

Ihan liian paljon negatiivisia puheita päiväkoti maailmasta niin työntekijöiden puolelta kuin myös vanhempien. Se pistää mun veren kiehumaan. Mulla on kummankin osapuolen roolit. Olen päiväkodintäti ja mulla on hoidossa oleva lapsi. Se kummasti avartaa ajatusmaailmaa kummassakin roolissa.



Päiväkoti ihmisenä voisin pyytää ymmärrystä vanhemmilta siitä ettei heidän lapsensa ole ainokainen. Kun taas vanhempana ymmärrän sen että lapseni ei ole ainokainen vaan hoitajilla on kädet täynnä töitä. Miksen voisi vanhempana helpottaa hoitajan työtä laittamalla haluamani ulkovaateet esille. Ollaan reiluja. Ei vaadita liikoja. Jos laput ja liput on hukassa 2h nukkumisen jälkeen hoitajana voin sanoa "ota tästä uusi!" Vanhempana voin suoraan sanoa että meillä on nukuttu nyt vähän huonosti ja ei ihan olla skarpeimmilla kukaan. Ei lapsi eikä vanhempi. Ollaan avoimia puolin ja toisin, jos vien lapseni hoitoon vaikka itse jääkin kotiin miksi en voi rehellisesti kertoa että olen väsynyt aijon nukkua hetken. Vanhempana koko arki saattaa olla välillä kaaosta enkä muista nimikoida kaikkia pikkuhousuja mutta tiedostan että ne voivat joutua hukka nimiseen paikkaan. Monta lasta samat kuomat eikä missään nimiä. Jos päiväkodin toiminta epäilyttää/mietityttää menkää toki katsomaan mitä siellä tapahtuu. Ei päiväkoti mikään suljettu osasto ole mihin ei missään tapauksessa saisi tulla vaan kaikki toiminta kestää ihan päivänvalon ja vanhemman valvovan silmän. Olis jopa suotavaa mennä sinne päiväkotiin ja miettiä onko se hoitoa nyt niin huonoa tai päin vastoin hyvää kuin luulet. Mun mielestä päiväkoti ei ole niin huono ja hirveä paikka kun luullaan tai sitten meijän päiväkoti on vaan astetta parempi paikka.


Mulla on pieni täystuho kotona ja 12 samanlaista töissä. Koko ajan melkein joku sylissä ihan kiinni ja räät mun paidalla. Silti mä ihan todentotta tykkään mun työstä. Mutta MIKSI? Se on maailman parasta ja ihmisläheisintä. Kuinka monessa työpaikassa huudetaan  ja kiljutaan iloisesti että nyt sä tulit töihin? Missä muussa työssä saa niin paljon haleja päivän aikana? Missä työssä saa olon olevansa se maailman tärkein ja turvallisin sillä hetkellä? Kun itse tulin äitiysloman jälkeen töihin tajusin kuinka hitsin tärkeitä nää lapset on. Kuinka mulla on etuoikeus hoitaa jonkun maailman rakkainta ja kalleinta aarretta. Mä kasvatan muiden lapsia sen 8 tuntia päivässä ja omaani vain 3-5 ennen kun se jo käy nukkumaan. Kollega kasvattaa mun lasta sen 8 tuntia päivässä mun kalleinta ja tärkeintä ja mun täytyy pystyä  luottaa siihen ihan 101% ja niin mä luotankin. Luottamus on kaiken A ja O. Mä rakastan mun työtä. Me nauretaan, leikitään, hassutellaan, halitaan ja välillä kohdataan myös sitä pahaamieltä ja pettymyksiä. Opetellaan koko ajan uutta. Me ollaan pihalla satoi tai paistoi. Mä hoidan muitten lapsia niin kuin mä haluaisin omaanikin hoidettavan, ihan täydestä sydämmestä. Toivottavasti kukaan ei tee tätä työtä ilman sydäntä kyynisyyden kynsissä. Toivottavasti osataan vaihtaa alaa ennen kuin omaa pahaa oloa aletaan purkamaan lapsiin.
Paskan palkan ja rankan duunin korvaa perjantaina haku tilanteessa sanottu pieni sana "Kiitos!"

Spesial kiitos meijän Hermannin hoitajalle ❤

torstai 2. helmikuuta 2017

Taas joku V@#$N vaihe?

Ei syödä!
No se on vaan joku vaihe!

Ei nukuta!
No se on vaan joku vaihe!

Potalla ei suostuta käymään!
No se on vaan joku vaihe!

Itkupotku raivarit jokapäivä!
No se on vaan joku vaihe!

Vain äiti kelpaa!
No se on vaan joku vaihe!

Vain isi kelpaa!
No se on vaan joku vaihe!

Mikään ei kelpaa!
No se on vaan joku vaihe!

Mutta ku mä en halua kävellä ite! 

Kuulostaako tutulta? Tuntuuko koko ajan olevan joku vaihe päällä? Ensimmäinen vaihe alkaa jo sairaalassa eikä loppua näy vaikka katsoisi kuinka pitkälle horisonttiin. Kun ensimmäinen vaihe loppuu on seuraava jo ihan kulman takana ja hyökkää juuri kun olet ehtinyt huokaista. On hampaan tulo vaihetta, on kasvukipu vaihetta, on päiväkodin aloitus vaihetta, on uhmaikä vaihetta, on eroahdistus vaihetta. On vaihetta mistä et ole edes ihan kärryillä mitä se on mutta se on vaan joku vaihe joka kestää hetken tai pidemmän hetken menee pois tehdäkseen tilaa uudelle vaiheelle. Monesta vaiheesta pääset helpommalla kun otat ihan chillisti etkä murehdi turhia vaan toteat "Tää on vaan joku vaihe!" Kyllä ne vaiheet loppuvat sanoo se kenellä ei ole mitään kokemusta mistään vaiheesta. Onko olemassa vaihetta jolloin kaikki on ihanaa ja seesteistä? Hmm.. 

Meillä on semmoinen vaihe päällä että tyytyväisiä ollaan vain silloin kun äiti istuu  lattialla. Ei muualla kuin lattialla. Äiti ei saa mennä vessaan, äiti ei saa mennä suihkuun, äiti ei saa syödä vain istua lattialla paikoillaan. Parasta on kun äiti tai tähän käy myös isi toimii elävänä kiipeilytelineenä. 

Minkälainen vaihe teillä on menossa?