Äidit ei hermostu!

Eipä...

Tämä tapahtui kerran ja tulee ihan varmasti tapahtumaan monta kertaa monissa erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa. Tämä tarina on tosi. Hermostuin. Oltiin iltapalalalla. Mikään ei kelvannut. Mikään ei maistunut. Kaikki suoraan lattialle tai jos jollain konstilla sain suuhun asti se valutettiin heti pois niin että ihan kaulaa pitkin valui. Kokeilin kaikkea. Puurosta ja jukurtista rahkaan johon lisäsin vielä pilttiä. Ei, ei kelpaa! Siihen päälle vielä tyytymätöntä kitinää ininää ja alahuulen super rullaus alaspäin. Sanoin tai oikeastaan korotin ihan ääntä, VOI PERKELE! Otin ruokalapun kaulasta ja iskin sen kiukuisaani tiskiastaaseen. Perään huikkasin "No älä sitte syö! Kuolet nälkään!" Ihana kiukutteleva äiti joka uhkailee lastansa nälkäkuolemalla. Todella aikuismaista taas kerran. Otin Hermannin ja pistin sen kävelemään keittiöstä. Päätin ottaa oikeudet omiin käsiini ja söin Hermannin koskemattoman kylmän  puuron. Jäin ylhäiseen yksinäisyyteen istumaan keittiöön ja laskemaan hitaasti mutta varmasti kymmeneen. Hermanni viipotti olkkariin mutta pienen hetken kuluttua sen pellavapää oli jo näkyvissä ja se tuli olkkarin ja keittiön puoliväliin osottelemaa mua ja sano BÄÄ BÄÄ BÄÄ BÄÄ. Mietti varmaan äiti vihainen kannattaa pysyä vähän kauempana. Pikku hiljaa siitä rohkaistuttuaan se köpötti keittiöön ja tuli ihan mun viereen osotti olkkarin suuntaan ja höpötti taas omaa siansaksaa BÄÄ BÄÄ. Siinä se munkin kiukku sitten kaikkos kun tuhka tuuleen ja pieru saharaan kun toinen ihan selvästi tuli pyytämään anteeksi ja vaati tulemaan olohuoneeseen hänen kanssaan koska olihan salkkarit pian alkamassa.

Mutta ai perkele että sitä voikin ottaa hermoon tollanen pieni iltapala sirkus. Mun pinna on lyhyt kun kananlento ja se menee nopeasti. Hermanni tiedostaa sen ihan varmasti. Kyllä hän äitinsä tuntee. Jos teen näin äiti hermostuu ja pääsen pois. Näinhän se on. Kyllä siinä alkaa päivän väsymys kärjistymään iltapala pöydässä niin että voi siinä ihan pari kirosanaa ilmoille lentää. Ei siinä mitään ihmisiä me äiditkin ollaan siinä missä kadunmieskin. Äiti joka ei koskaan hermostu vaan on tyyni kuin kesäinen Vesijärvi on varmasti hyvin patoutunut ja kaikki suuttumus mitä sisällään kantaa odottaa vain hetkeä milloin koko äiti tulee räjähtämään kuin Hiroshiman ydinpommi. Minä en pado kiukkua vaan annan sen heti miten tulla ulos. Hermannin ensimmäinen tarkoitusperäinen sana vaan taitaa kohta olla joku kirosana. Siinä onkin sitten päiväkotitäteillä miettimistä että Mitähän vittua?