Kello soi 6.45. Olin kyllä ollut hereillä jo 15 minuuttia kun Hermanni aloitti joka aamuisen äidin tukan haromisen. Se alottaa sen aina kun on univalve vaiheilla. Yrittää saada tukan hipsutuksesta jonkinlaista euforia tilaa itselleen. Hermannin isi on samanlainen äidin tukan hipsuttaja. Lopulta oli vaan pakko nousta kellon soittoon tai oikeastaan älyrannekkeen värinään. Aamut on hyvin tarkasti aikataulutettu. Varsinkin juuri niinä aamuina kun vien Hermannin päiväkotiin. Ja silloin kun Hermanni herää samaan aikaan. Ja etenkin silloin kun syödään aamupala kotona. Jokainen minuutti on kallis arvoinen. Kun vihdoin oltiin saatu koko aamu pakettiin, kakkavaipan vaihdosta äidin vaatekriisiin päästiin vihdoin poistumaan ovesta. Tänään lähdettiin epätavallista aikaisemmin. Tai voi olla että oltiin aamulla epätavallisen tehokkaampia. Ehkä olikin kyse korkeamman tahon voimasta "Jos nyt lähdet selviät ehkä hengissä" Olin jo kotona raottanut sälekaihdinta ja todennut että lunta on satanut ja sen seuraksi sataa vettä. Loskaa.
Hermanni rattaisiin, ovi auki ja kohti päiväkotia. Ensimmäiset 20 metriä meni ihan hyvin koska meidän taloyhtiön piha oli käyty jo auraamassa. Kerkesin jo ajatella kuinka ihanaa on kun tiet on aurattu. Käveletielle siirtyessä tilanne alkoi näyttää pahalta mutta ei vielä niin pahalta mitä oli vasta edessä. Seuraavat 10 metriä rattaat vain liukuivat eteenpäin kun niitä oikein lujaa työnsi ja samalla laukoi voimasanoja. Päiväkodille päästäkseen täytyy mennä ylämäki. Huomasin miten lumi alkoi tarttua rattaiden renkaisiin kierrättäen renkaiden ympärille lumiukkoa. Pysähdyin. Nyt ehtii vielä kääntyä kotiin ja viedä rattaat pois mietin. Ei, en. Ylämäki. Yritin vetää rattaita ylämäkeä etuperin, takaperin. Yritin jos Hermanni kävelisi rattaiden vieressä. Arvatkaa kävelikö? Lopulta rattaiden renkaisiin oli virittynyt niin iso lumipallo että rattaat ei liikkunut enää yhtään minnekään suuntaan. Ei etuperin eikä takaperin. Siinä yksinäni sopersin voi helvetin perseitä ja vittusaatanaan samalla kun hiki vana virtasi selkärankaa pitkin kohti persvakoa. Mieli olis tehnyt heittää rattaat lähimpään ojaan. Kello tikitti eteenpäin. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata taaksepäin. Olihan rattaita paljon helpompi vetää alamäkeen kuin ylämäkeen niitä samoja uria mitä oltiin tultu myös ylöspäin. Nostin Hermannin pois rattaista helpottaakseni rattaiden vetämistä umpihangessa. Hermanni olisi tietysti halunnut kyytiin mutta se ei nyt käynyt kun rattaiden renkaisiin oli muotoutumassa lumiukko x 5. Hän päätti saada tietysti vanhat kunnon raivarit. Nyt olikin erittäin hyvä hetki pikku raivareille. Onneksi tästä puolesta välistä ylämäkeä kotiovelle oli noin 100 metriä mutta tähän 100 metrin matkaan oli jo tässä vaiheessa kulunut melkein 15 minuuttia. Rattaat vaan äkkiä rappukäytävään. Hiki valui edelleen ja vielä vähän kovemmin kuin äsken. Hermanni syliin ja kohti päiväkotia. Uusi yritys Hermanni sylissä. Tiedättekö kun kantaa lasta joka on toppavaatteissa ja itsellä myös on toppatakki? Tiedättekö miltä tuntuu kantaa 12 kiloista lasta kun kummallakin on niin liukkaat takit että lapsi vain valuu valumistaan jokaisella askeleella? Tiedättekö miltä tuntuu kantaa sätkivää 20kg lohta? Koko ajan pitää olla laittamassa lasta parempaan asentoo. Ensin oikealla lonkalla sitten kun siitä loppuu tunto siirto vasemmalle lonkalle. Hyvä ote on aivan mahdotonta saada. Sitä vaan puristaa niin lujaa että lapselta loppuu happi. Tähän kaikkeen kun lisää että loskaaa on polviin asti ja maa on liukas kuin curlingrata ei etenemis vauhti päätä huimannut. Loskaa satoi vaan lisää naamalle, meikit levisi poskille. Olin valmis heittäytymään Hermanni kainalossa ensimmäiseen loska kasaan ja jäädä siihen soittamaan töihin ettei me nyt tänään taidetakkaan päästä. Päästiin me vihdoin elävinä, ainakin suht elävinä päiväkodille. Äiti ihan läpi märkänä hiestä kuin maratonin jälkeen. Me selvittiin sittenkin! En edes myöhästynyt kuin 2 minuuttia töistä. Vaikka tuntui että tähän koko matkaan olisi mennyt ainakin tunti.
Hermanni rattaisiin, ovi auki ja kohti päiväkotia. Ensimmäiset 20 metriä meni ihan hyvin koska meidän taloyhtiön piha oli käyty jo auraamassa. Kerkesin jo ajatella kuinka ihanaa on kun tiet on aurattu. Käveletielle siirtyessä tilanne alkoi näyttää pahalta mutta ei vielä niin pahalta mitä oli vasta edessä. Seuraavat 10 metriä rattaat vain liukuivat eteenpäin kun niitä oikein lujaa työnsi ja samalla laukoi voimasanoja. Päiväkodille päästäkseen täytyy mennä ylämäki. Huomasin miten lumi alkoi tarttua rattaiden renkaisiin kierrättäen renkaiden ympärille lumiukkoa. Pysähdyin. Nyt ehtii vielä kääntyä kotiin ja viedä rattaat pois mietin. Ei, en. Ylämäki. Yritin vetää rattaita ylämäkeä etuperin, takaperin. Yritin jos Hermanni kävelisi rattaiden vieressä. Arvatkaa kävelikö? Lopulta rattaiden renkaisiin oli virittynyt niin iso lumipallo että rattaat ei liikkunut enää yhtään minnekään suuntaan. Ei etuperin eikä takaperin. Siinä yksinäni sopersin voi helvetin perseitä ja vittusaatanaan samalla kun hiki vana virtasi selkärankaa pitkin kohti persvakoa. Mieli olis tehnyt heittää rattaat lähimpään ojaan. Kello tikitti eteenpäin. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata taaksepäin. Olihan rattaita paljon helpompi vetää alamäkeen kuin ylämäkeen niitä samoja uria mitä oltiin tultu myös ylöspäin. Nostin Hermannin pois rattaista helpottaakseni rattaiden vetämistä umpihangessa. Hermanni olisi tietysti halunnut kyytiin mutta se ei nyt käynyt kun rattaiden renkaisiin oli muotoutumassa lumiukko x 5. Hän päätti saada tietysti vanhat kunnon raivarit. Nyt olikin erittäin hyvä hetki pikku raivareille. Onneksi tästä puolesta välistä ylämäkeä kotiovelle oli noin 100 metriä mutta tähän 100 metrin matkaan oli jo tässä vaiheessa kulunut melkein 15 minuuttia. Rattaat vaan äkkiä rappukäytävään. Hiki valui edelleen ja vielä vähän kovemmin kuin äsken. Hermanni syliin ja kohti päiväkotia. Uusi yritys Hermanni sylissä. Tiedättekö kun kantaa lasta joka on toppavaatteissa ja itsellä myös on toppatakki? Tiedättekö miltä tuntuu kantaa 12 kiloista lasta kun kummallakin on niin liukkaat takit että lapsi vain valuu valumistaan jokaisella askeleella? Tiedättekö miltä tuntuu kantaa sätkivää 20kg lohta? Koko ajan pitää olla laittamassa lasta parempaan asentoo. Ensin oikealla lonkalla sitten kun siitä loppuu tunto siirto vasemmalle lonkalle. Hyvä ote on aivan mahdotonta saada. Sitä vaan puristaa niin lujaa että lapselta loppuu happi. Tähän kaikkeen kun lisää että loskaaa on polviin asti ja maa on liukas kuin curlingrata ei etenemis vauhti päätä huimannut. Loskaa satoi vaan lisää naamalle, meikit levisi poskille. Olin valmis heittäytymään Hermanni kainalossa ensimmäiseen loska kasaan ja jäädä siihen soittamaan töihin ettei me nyt tänään taidetakkaan päästä. Päästiin me vihdoin elävinä, ainakin suht elävinä päiväkodille. Äiti ihan läpi märkänä hiestä kuin maratonin jälkeen. Me selvittiin sittenkin! En edes myöhästynyt kuin 2 minuuttia töistä. Vaikka tuntui että tähän koko matkaan olisi mennyt ainakin tunti.
Mitä tästä opimme?
Ainakin sen että meidän rattaat ei sovellu loskassa ratasteluun. Ja päiväkodin kautta töihin matkaamiseen on hyvä varata aina extra aikaa. Ikinä ei tiedä mitä taivaalta on yöllä satanut. Onneks on perjantai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti